Annan matkassa

Reilu kaksi vuotta sitten tein sen, mitä olin jo pitkään miettinyt: perustin oman blogin. Kukkahattuäiti-blogi käsittelee äitiyttä ja lapsiperhearkea. Halusin pohtia, miten pystyisin olemaan rennompi mutsi. Halusin jakaa kokemuksia äitiydestä, myös negatiivisempia tunteita. Käytän sanaa halusin, sillä jokin jarrutti tätä kaikkea. Välillä onnistuin, yleensä en. Melkein päivittäin tuli mieleen asioita, mistä haluaisin kirjoittaa, harvoin ne koskaan päätyivät minnekään. Korkeintaan kirjoitin aiheita vihkooni, kaksi vihkoa ainakin täyttyi näistä. Mutta siltikään en saanut julkaistua ajatuksiani, en vaikka miten halusin. Blogi tuntui aiheuttavan enemmän stressiä kuin mitä se antoi. Ja sehän ei todellakaan ollut tarkoitus.

Mikä ihme jarrutti kirjoittamistani? Miksen pystynyt kirjoittamaan, mitä halusin. Kertomaan tunteistani, jakamaan kokemuksiani? Pohdiskelevana ihmisenä jäin tätäkin asiaa miettimään, silloin tällöin. Aina kun sattui olemaan aikaa. Miksen pysty kirjoittamaan ajatuksiani äitiydestä? Jaoin helppoja leivontaohjeita, arkisia asioita. Tajusin, etten kirjoita negatiivisemmista ajatuksistani, tunteistani, koska en halunnut valittaa. En halunnut velloa itsesäälissä, kuulostaa ahdistuneelta, kaataa muiden niskaan sitä ärtymystä ja kiukkua, mitä tunsin monesti viettäessäni pitkiä päiviä lasten kanssa kotona.

Suurin syy kuitenkin kirjoittamisen takkuamiseen saattoi kuitenkin olla se, että haluan olla muutakin kuin äiti. Niin paljon kuin lapsiani rakastankin - kolmea mielettömän ihanaa, kultaista, itsepäistä ja energistä poikaani - haluan olla muutakin kuin äiti. Tuntuu, että olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kadottanut itseni kokonaan ja täydellisesti äitiyteen. Ja koska viimeisest 2,5 vuotta olen ollut kotona lasten kanssa, kuilu on vain syventynyt. Välillä tuntuu, että katson elämääni lähes ulkopuolisen silmin. Hoidan kotia, hoidan lapsia. Turhautuminen kasvaa sitä mukaan, kun tunnen katoavani yhä syvemmälle tähän kaikkeen. Kuka minä olen? Minä itse. Minä, Anna. Mitä minä tunnen? Mitä minä haluan? Mitä elämääni kuuluu, muuta kuin äitiyttä? Sillä kyllähän minun muutakin täytyy olla. Jossain syvällä, liiankin syvällä on ihminen, joka taistelee tätä kaikkea vastaan. Ihminen, joka haluaa olla muutakin kuin äiti. Ihminen, joka kaipaa elämäänsä edes välillä muutakin kuin pyykkikasoja, ruoanlaittoa, pöydän pyyhkimistä, lasten nukuttamista, riitojen selvittämistä. 

Tämän vuoden keväällä tein jotain, mistä olen haaveillut yli puolet elämästäni. Jotain, mikä on aina ollut mielessäni. Jotain, mitä en ikinä olisi voinut kuvitellakaan totetuttavani, uskaltavani toteuttaa. Hain yliopistoon opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Koko kevään tein töitä pääsykokeeseen liittyen. Opettelin oppimaan, mikä ajatuksena tuntuu hieman oudolta varsinkin, kun olen aina pärjännyt erinomaisesti koulussa. Mutta silti, 32-vuotiaana tajusin, etten ole ennen oikeasti osannut oppia, en ainakaan niin hyvin kuin mitä olisi mahdollista. Olen päntännyt kirjoja, oksentanut kaiken tiedon esseisiin ja sen jälkeen unohtanut kaiken. Nyt kaikki kuitenkin muuttui, koko ajatusmaailmani meni kevään kuluessa uusiksi. Käytin kaiken liikenevän ajan pääsykoekirjan opiskelemiseen, osallistuin pääsykoevalmennukseen ja nautin joka hetkestä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain tehdä sitä, mistä nautin. Lukea sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Tehdä itseni eteen jotain konkreettista hyvää: toteutin omaa unelmaani.

Ja mikä ihaninta, kaikki se uurastus palkittiin, kun sain tiedon hyväksymisestäni. Minusta todella tulee lastentarhanopettaja. Unelmat voi oikeasti toteutua, kunhan niitä uskaltaa lähteä tavoittelemaan. Ja kunhan niiden eteen on myös valmis tekemään töitä. Minä tein. Ja vaikka tämä matka onkin vasta alussa, tunnen vihdoinkin olevani oikealla polulla elämässä. Ei enää ehkä, jos, sitten joskus Ei enää jossittelua ja sitkuttelua. Vaan nyt ja kun.

Opiskelun aloittaminen tässä elämäntilanteessa ei välttämättä tule olemaan helppoa. Kotona  on kolme lasta, mies tekee pitkiä päiviä. Mutta silti, näin tämän tuleekin olla. Ruuhkavuodet on tainnut jo nyt alkaa, omaa aikaa joutuu etsimällä etsiä, taistellakin siitä. Lapset kasvaa koko ajan, elämä menee eteenpäin. Itsekin vanhenen, elämää kuluu. Ja oikein näen, miten uusi sivu elämässämme on kääntymässä. Eikä se tunnu lainkaan pelottavalta. Tällä hetkellä mikään ei tunnu edes stressaavan, mikä on omalla kohdallani hyvinkin epätavallista. Stressi tulee taas, välillä saattaa kaduttaa ja aivan varmasti pelottaa vielä monta kertaa. Mutta minä olen valmis tähän.

Ja kaiken muutoksen keskellä tiedän nyt, mistä haluan kirjoittaa. Haluan kirjoittaa omasta elämästäni, kaikesta siitä. Äitiys ja lapseni ovat osa sitä, mutta vain osa. Elämääni kuuluu muutakin. Minä olen muutakin. Matka itseeni on vasta aluillaan. Matka uneelmani on alkamassa. Tervetuloa mukaan Annan matkassa-blogiini.

Anna