Fysioterapian lisäksi selkää on tutkitty myös lääkärissä, tietty. Niiltähän lähete fysioterapiaankin on yleensä tullut. On kuvattu, katsottu reuma-arvoja, pyydetty kumartumaan eteen ja taakse ja sivuille. On löytynyt skolioosia ja rintaranka on todettu heikosti liikkuvaksi. Vasen olkapääkin on todettu olevan oikeaa korkeammalla, toinen jalka on mahdollisesti hieman toista pidempi ja askelluskin on ollut jotenkin pielessä.
Hoitona
on tarjottu niiden jumppaliikkeiden lisäksi tukipohjallista sekä lisää
jumppaliikkeitä erityisesti vahvistamaan lantion ja selän lihaksia. Joo,
aivan varmasti olisi hyötyä, kun lihakset olisivat kunnossa ja
jaksaisivat kannatella mua. Mutta mistä nää kaikki johtuu? Vai onko vaan
rakenteellista? Siihen ei kukaan ole osannut vastata. Ei muuta kuin
että mulla on heikot lihakset. Juu, tiedetään ja selväksi on tullut.
Selän lisäksi myös lonkat alkoi vihoitella joskus reilu vuosi sitten ja siitä kipu laskeutui myös nilkkoihin. Välillä sattui, välillä ei. Askelkyykyt auttoi kaikista parhaiten, kun niitä vain ehti ja muisti tehdä - lähinnä muisti, koska oikeastihan askelkyykkyjä pystyy tekemään vaikka lasten kanssa leikkiessä: Mennääs kaikki jonossa tälläsiä jättiläisen askelia eteenpäin. Liian usein vaan tuppasi nekin unohtumaan, kun en mitenkään säännöllisesti koskaan jumpannut. Asia muistui mieleen vasta silloin, kun koko jalkaa lantiosta alaspäin jomotti illalla sohvalla istuessa. Viime syksynä reipastuin ja päätin lähteä jälleen kuntosalille rehkimään. Ostin vuosikortin, kun vielä kävi niin hyvä tuuri, että sen sai puoleenhintaan. (Se olikin taas loistava päätös, hyvin vähän on tullut siellä loppujen lopuksi käytyä.)
Säännöllisen epäsäännöllisesti kävin vetreyttämässä ja vahvistamassa lihaksiani lähes viikottain kevääseen asti, jolloin kipeä selkä alkoi taas muistutella olemassaolostaan. Ensin meni yläselkä täysin lukkoon kesken liikkeen, hyvä kun pystyin liikkumaan. Olihan sekin jo pidempään tuntunut melko jäykältä, olisi ollut ehkä järkevämpi yrittää vetreyttää sitä sen sijaan, että lähdin painoja nostelemaan ja punnerruksia tekemään. No, hieman varovaisemmin parilla seuraavalla kerralla, kunnes alaselässä alkoi tuntua outoa kipua. Ehdin lopettaa ajoissa ja pääsin jäykän selän kanssa kotiin.
Seuraavana päivänä jäykkyydestä huolimatta kumarruin epähuomiossa kerran eteenpäin ja se riitti: Ikinä, koskaan, milloinkaan mua ei ole sattunut selkään yhtä paljon. Kävellä ei juurikaan pystynyt, just ja just onnistuin liikuttamaan jalkoja miniaskelia eteenpän. Menin makuulle, enkä päässyt enää ylös itkemättä. Kipu oli hirvittävä ja lapset tietenkin pelästyi kalpeana itkevää äitiä. Onneks oli sunnuntai ja mies pääsi viemään lääkäriin autolla. (Autoon istumaan pääseminen oli lähes mahdotonta, mutta jotenkin sinne oli vaan pakko pusertaa ittensä.) Lääkäri määräsi lihasrelaksanttia, mikä ei auttanut juurikaan, ja vahvoja kipulääkkeitä, joiden jälkeen ei kyllä tuntunut sitten enää mikään eikä miltään. Piikkimatosta löytyi sentään apua, sen päällä hetken makoiltuani pystyin hetken jälleen liikkumaan. Kävely sentään alkoi seuraavana päivänä sujua, pystyin viemään poikaa kerhoon.
Seuraavalla viikolla menin uudelleen lääkäriin, tämä epäili välilevyn pullistumaa. Hitsin kiva, mummo jäi samasta syystä aikoinaan sairaseläkkeelle. Lääkärin mukaan mun selkää ei kuitenkaan tarvinnut kuvata, ellei kipu jatkuisi yli kuutta viikkoa. Panadolia ja Buranaa isot purkit apteekista ja kotiin lasten kanssa. 6vee tajusi onneksi, että äitiä sattuu nyt ihan oikeasti ja oli apuna 2veen kanssa. (Oli siinäkin tapa opettaa lapselle itsenäisempää asennetta.) En mä muuten olisi niistä päivistä mitenkään selvinnyt, miehen oli pakko käydä töissä. Pikkuhiljaa, pääsykokeeseen lukiessa, kevään edetessä, selkäkipu alkoi onneks helpottaa. Salikäynnit jäi siihen, kotona oon yrittänyt jumpata. Välillä pystyy tekee maastavetojakin, selkää joka noston jälkeen kuunnellen. Askelkyykyt auttaa edelleen, niitä pystyy myös hyvinä päivinä tekemään.
Muutama viikko sitten erehdyin poimimaan muutaman kourallisen mustikoita ja selkä oli seuraavana päivänä jälleen tosi kipeä ja jäykkä - onneks ei ihan samassa kunnossa kuin aiemmin. Eteenpäin kumartuminen ei onnistunut, selässä pisti jokin niin kipeästi ja hanakasti vastaan. Lapset istui tyytyväisenä aamulla katsomassa leffaa popparikulhot kädessä, minä yritin etsiä netistä jotain apua selkäkipuun. Mistä ihmeestä sitä lähtisi etsimään? Kalevalainen jäsenkorjaus testattiin keväällä ennen ekaa pahaa jumahdusta (liekö sillä ollut jotain yhteyttä siihen?), mutta hoito tai hoitaja eivät tehneet niin suurta vaikutusta, että olisin takaisin mennyt. Kiropraktikolta kuulemma voisi saada apua alaselkäkipuun, mutta meidän paikkakunnalla ei ollut vapaita aikoja samalle viikolle. Joku tuttu joskus oli maininnut osteopatian, joten googletin senkin. Seuraavalle päivälle löytyi vapaa-aika ja selkäkivut ovat yksi syy hakeutua hoitoon, joten uskalsin varata ajan. Hieman, tai ehkä vähän enemmänkin, kyllä epäilytti, voisiko hänkään mua auttaa. Mutta pakkohan jotain oli kokeilla, kun en millään haluaisi lääkkeitä jatkuvasti popsia.
"Osteopatia on manuaalinen hoitomuoto, tarkoittaen että kaikki hoidot suoritetaan käsin. Osteopatiassa on laaja valikoima erilaisia hoitotekniikoita, joilla tasapainotetaan hermoston toimintaa, lisätään nivelten liikkuvuutta, poistetaan lihasten jännityksiä ja parannetaan nestekiertoa."
Osteopaatti oli ihanan ystävällinen nainen, joka aluksi halusi tietää mahdollisimman tarkasti mun oireista ja taustasta. Joka kerta, kun alan luetella kaikkia oireita, alkaa nolottaa. En mä kuitenkaan niin vanha ole ja lista löisi laudalta osan jo reilusti vanhemmistakin ihmisistä. No, onpahan sitten joskus jotain, mistä muiden kanssa puhua vanhainkodissa.
Ensimmäinen hoitokerta meni pitkälti tutkimiseen, jonka aikana sain itse vain maata hiljaisessa hoitohuoneessa. Osteopaatti ei tutkimisen/hoidon aikana juurikaan puhunut, mikä sopi paremmin kuin hyvin. Lopuksi hän kertoi löydöistään, jotka olivat lähes sanasta sanaan samat kuin mitä lääkäri joitain vuosia sitten oli kirjoittanut. Ja siis, en kertonut alussa tarkasti mitään, mitä lääkärit olivat sanoneet, enkä näyttänyt hoitopapereitani. Osteopaatti pystyi tunnustelemalla päättelemään ne kaikki. Vakuuttavaa, täytyy myöntää. Niin vakuttavaa, että kävin hänen luonaan myös uudelleen. Ja aion mennä edelleen. Niin monta asiaa on mun kropassa pielessä, kyllähän mä sen itsekin tiedän ja tunnen, että ei tätä jumia yhdellä tai kahdella tai varmaan viidelläkään hoitokerralla vielä korjata.
Toivon kuitenkin todella paljon, että näistä kerroista olisi apua niin, ettei selkä enää vaivaisi samalla tavalla. Ja kyllä, nyt en voi enää luistaa lihasten vahvistamisestakaan. On vain löydettävä vielä sopiva liikkumismuoto, jonka avulla pystyn vahvistamaan selkääni niin paljon, että pystyn tulevaisuudessa työskentelemään unelma-ammatissani päiväkodissa. Oma laji, mitä on kiva tehdä.
